Sotaromansseista Groteskein

Katja Kettu, Kätilö. Voi Herra Jumala, mikä kirja!

Nappasin lentokentältä mukaani Katja Ketun romaanin Kätilö. En siinä vaiheessa älynnyt minkälaisen mankelin läpi kyseinen teos vetäisee minut välillä Helsinki - Istanbul. Istanbulin lentokentälläkään hyvä kun syömään ehdin, kun en pystynyt lopettamaan ja kolme viimeistä sivua luin bussikuljetuksessa Kabulin koneelle.

Juonesta en viitsi liikaa paljastaa, mutta se juurtuu tukevasti Lapin sodan tapahtumiin. Sellaisiin, joista ei Suomessa mielellään jutella. Saksalaiset eivät ole Lapin polttajia vaan aseveljiä, jotka vähitellen muuttuvat sodan epätoivoisiksi häviäjiksi ja vievät niin hännystelijänsä kuin rakastuneetkin mukanaan -  ja syvälle vievätkin. Sodan julmuus ja vankileirien todellisuus tunkee kirjassa niin iholle, että kauhistuttaa.

Ketun kieli on niin ronskia, että välillä ihan puistattaa, eikä meikäläistä ihan helpolla puistata. Henkilöhahmoja avataan erityisesti ruumiillisuuden, kivun ja mielihyvän kautta, eikä veressä tai muissa ruumiineritteissä säästellä.  

Päähenkilö, Kätilö, on yhteisöllisen hyväksynnän marginaalissa elävä punikki-äpärä. Taitava lapsenpäästäjä ja vanhaksi piiaksi jäänyt luonnonvoima.  Yllättäen itsensäkin hän rakastuu järjettömästi nuoreen SS-upseeriin ja sotavalokuvaajaan, Johan Angelhurstiin, Johannekseen.

Johanneksen kauniin kuoren ja huumaavan tuoksun alla muhii miehen vaihtoehdottomana näyttäytyvä nuoruus ja aiemmalta rintamalta tuliaisena tuotu posttraumaattinen stressi. Johannes nauttii naisten suosiosta, mutta näyttää operoivan seksuaalisten tarpeiden tyydyttämisen minimitasolla. Yhteys naisiin on etupäässä esteettinen – välissä on aina kameran linssi.

Kätilö on henkilöistä se vahvempi ja kovempi, joka ei näytä menevän rikki sitten millään. Johannes -  1900-luvun ikonisen pahan edustajanakin – on sen sijaan epävarmaa ja särkyvää sorttia.

Lyhyen kohtaamisen jälkeen, lähes pakkomielisen rakastuneena kätilö seuraa Johannesta Titovkan vankileirille, jossa hän toimii sotavankien sairaanhoitajana.  Johannes pyristelee vastaan, mutta on loppupeleissä täysin voimaton vastustamaan. Johannes ja kätilö uppoutuvat toisiinsa epätoivon vimmalla. Suhteen hempeät hetket ovat yhden käden sormilla laskettavissa, sillä rakkaus näiden kahden välillä on pakonomaista, raakaa ja loukkaavaa, mutta kuitenkin selvästi rakkautta. Kameraa ei enää tarvita.

Kirjan perusjuoni on kahden kauppa, mutta sivuhenkilöt ovat herkullinen galleria elämän pieksemiä hahmoja, joista osa joutuu suuremman hyvän, Johanneksen ja Kätilön rakkauden, uhriksi. Kaikki ovat  sen suuremman pahan, toisen maailmansodan, uhreja. Osa selviytyjiä.  Päiväkirjamaisen kerronnan lisäksi juonta maustavat takautuvat kirjeet. Aikatasot muodostavat kokonaisuutta vähitellen ja kun kirjan on lukenut, tekee mieli lukaista takaumat uudelleen läpi, kun kaikki tieto on jo annettu.

Lopulta jää epäselväksi, onko kaikki kauheus sallittua sodassa vai rakkaudessa. Kätilön etiikka räjähtää käsiin nimenomaan rakkauden takia, mutta toisen maailmansodan epätoivoinen loppunäytös antaa toiminnalle luvan. Tarina kulkee loppua kohti väjäämättömästi ja selkäpiissä on jatkuvasti fiilis, että ei tässä hyvin käy. Hyvin ei käykään, mutta elämä kuitenkin jatkuu.  

***

Vaikka tässä blogissa ei ollutkaan tarkoitus puida Afganistanin raskaita asioita, niin väkisinkin on nyt pakko. Erityisesti naisvankien raiskaaminen on jotain,  mitä tapahtuu naisvankiloissa, joissakin järjestelmällisesti. Vastapuolen sotavangeista, eli kansalliseen turvallisuuteen kohdistuvista rikoksista epäillyistä -  lapsistakin, kidutetaan rutiininomaisesti tunnustus ulos. Geneven sopimuksista puhutaan, tottakai, mutta yli kolmekymmentä vuotta kestänyt konflikti on siedättänyt ihmiset vähitellen väkivallalle.  Loppujen lopuksi, sota ei ole sen kummempaa Afganistanin Kandaharissa kuin Suomen Lapissakaan.  Homo homini lupus.