No kylla on surkeeta aka. jaahyvaiset ruokapoydalle

Kolmisen vuotta sitten teetin itselleni aika majesteettisen ruokapoydan. Prosessissa meni kuukausitolkulla, silla kaksi ensimmaista poytaa meni vaihtoon.

Ensimmainen oli maalattu tummanruskeaksi, koska arvon nuristanilainen artesaani ei voinut uskoa, etta joku oli tilannut valkoisen huonekalun.

Toisen yritelman kohdalla kaiverrukset oli tehty hieman sinnepain, joten pakko sekin oli palauttaa.

Tuolin selissa oli vain yksi, suhteellisen siististi tehty kaiverrus, joten hyvaksyin ne, vaikka tietenkin niihin oli raapustettu ihan vaara kuva... Oli sovittu, etta tuolin selkiin tulee tuo ison kukan sisalla oleva pieni kukka, mutta tulikin jotain ihan muuta...

Kolmannen version poydan kannesta hyvaksyin, vaikka se oli n. 20 senttia leveampi kuin oli sovittu. Poydanjalat menivat sen sijaan vaihtoon, koska illallistajien koivet eivat olisi mahtuneet poydan alle.

Lopulta minulla oli 'mittatilauksena' tehty varsin kelvollinen, joskin astetta aiottua massiivisempi illalliskalustus.

Talla viikolla aloin selvittelemaan, miten taman hassakan saisi siirrettya Tammisaareen. Ihan helpolla ilmeisesti, mutta ei varsinaisesti kovin halvalla. Ruokailuryhmalle ja kokovartalopeilille olisi tullut halvimman tarjouksen mukaan hintaa 4200 usd. Siis lahes nelja kertaa se, mita poydasta maksoin.

Moopelit lahtivat nyt myyntiin ja surettaa ihan vietavasti! Peilin karmit saan sentaan rahdattua omin voimin Suomeen...

Miljoona, miljoona, miljoona ruusua

Perjantaina käväisimme lounaalla Le Jardinissa, joka on a) yksi niistä kahdesta ravintolasta sotilasleirien ulkopuolella, joissa saamme käydä ja b) kaupungin ykköspaikka, mitä laatuun tulee. Koska olemme tyttöjen kanssa detox- kuurilla, ja lähes kaikki meidän ruokalassa tarjottava ape kuulu 'älä-syö' listalle, piipahdus Le Jardiniin oli kertakaikkiaan ihana. Kuvassa ihanainen lohisalaatti ja tuorepuristettu omena-inkiväärimehu.  Lisäksi itse Le Jardenin, eli ravintolan pyöreän sisäpihan, ruusupuskat ovat tähän aikaan vuodesta miellyttävän kukkeat!

Kyllä täällä aina silloin tällöin kelpaa.

Eksotiikkaa olohuoneeseen

Nyt kun kaikin puolin skandinaavisen koruton ja moderni sohva on tilattu, olohuone kaipaa hieman tasapainotusta eksoottisempaan suuntaan.

Sain vihdoin sitouduttua kauan haikailemaani mattoon, varsinkin, kun sitä kustomoitiin minulle hieman.  Hankin siis aiemmin esittelemäni maton, mutta hieman vähemmän oranssina. Olen oikein tyytyväinen.

Laittaisin tänne kokonaisen kuvan, mutta kun matto on sen verran iso, ettei sitä mahdu nykyisessä koirankopissani edes kokonaan levittämään.

Tämän olkkarin maton lisäksi tilasin eteiseen patchwork-tyylisen (1m x 3,5 m) kirjavan maton. Se on  niin hippi, että sen hipimpää ei kirkkokadulle tule!

 Toinen ostos oli ghaznilainen iso kuparitarjotin.

ISAF:n basaarissa kannattaa kyllä tinkiä. Hinta tipahti 250 dollarista sataseen. Harmittaa, että aloitin tinkaamisen vasta kahdeksastakympistä. Olisi voinut tämä ihanuus lähteä halvemmallakin.

Tähän tarvitsee siis askaroida jalat ja avot, olohuoneen kahvipöytä on valmis.

Ja tämä pitää kuulemma myös hangata sitruunalla ja suolalla, jotta sen loisteliaisuus tulee oikein esiin.

Pakko kyllä myöntää, että hieman jännittää, josko päässäni muhiva visio olkkarin sisustuspastissista toimii käytännössä. Heinäkuussa se nähdään!

Lisäksi heräteostin lasisen ja kuparisen kirjeputkilon, jollaisilla vietiin viestiä Keski-Aasian visiireille. En oikein tiedä mitä sillä tekisin, ettekä kuvaakaan saa, kun ehdin sen jo pakata.

Viiden viikon verran työpäiviä jäljellä ja kaksi kuukautta end of missioniin. Tuntuu hurjalta.

Sohvapäätös lyöty lukkoon!

Hahaa! Pedro-sohva tilattu! Raitakangasta tulee tyynyihin, muuten kokonaisuus olisi tässä. Tammisaaren majoituskapasiteetti nousi heti kaksinkertaiseksi.

Tsekatkaapas tämä: Soffasta saa kaksi erillistä sänkyä! Lisäksi mööpeli on useasti koeistuttu Outilla ja Kallella ja mainioksi kapistukseksi havaittu. Kotimaista suunnittelua ja nikkaroitu Nastolassa. Jee!

Billnasin rakennusapteekistakin pirautettiin ja kerrottiin, etta naulakko on valmis:) Kylla tasta viela jotain tulee...

Väliaikaismajoitus

Makuuhuone alkaa olla valmis maalaushommien osalta. Vanhat patterit viipyvät rumistelemassa huonetta, mutta kyllä täällä jo unta saa. Salla ja Erikin kaupanpäälliseksi saamasta vaaleanpunaisesta vaasista taitaa tulla roskis vessaan:)

Ulkona muuten saisi jo tulla joku kevään tapainen. Eilen samoilimme tuulta ja viima uhmaten ympäri Tammisaarta. Pipo olisi tullut tarpeeseen.

Kuvan laidassa pilkottava puolikas telkkarilaatikko toimii tällä hetkellä hienostuneena verhona, kun verhokiskot vielä odottelevat asentajaa...

Kirkkokadulta saa maailman parasta teetä. Muuta ei sitten oikein tarjolla olekaan.

Kylppärin muodonmuutos

Edit 6.5.2013: Remppamiehen otokset poistettu ja omat lisätty tilalle.

Tällainen kulahtanyt ysärikylppäri minulla oli.

Ja tällainen pieni, mutta tyylikäs nyt:

Sattumalta kaikki saippuatkin on vaaleanpunaisissa purnukoissa.

Tuhat vuotta sitten lahjaksi saadut kylpyankat!

Feikki kattoikkuna on huippu.

Mariskoolin loppusijoituspaikka ei liene tämän kaapin päällä, mutta kuvausrekvisiittana oiva.

Epähieno pönttökuva ja Mymmeli-pyykeet.

Pesukonekin mahtui ihmeen kaupalla paikalleen ja jää sopivasti suihkuverhon taakse. Päädyin sitten kuitenkin tähän rouheaan Vallilan Panimoon. Ihan nappi valinta. 

Mitäs tuumitte? Minusta tästä näyttää tulevan aikasta hyvä! 

Mattokaupoilla

UNOCA:lla oli eilen sopivasti mattokauppiaita. Olohouneeseen olisi ilmeisesti syytä laittaa ehta afgaanimatto, kun täällä on kerta jo yli kolme vuotta kärvistelty. Finaaliin pääsivät tällä erää nämä kaksi mattoa.

Poikkeavat tyyliltään aika lailla. Ylempi matto on Rahimin modernista kokoelmasta. (Kuva on vanha). Alempi sen sijaan Jowzanilainen Chobi-tyylinen matto. Kumpikaan ei ole ihan parasta laatua. Haluaisin tietysti mahdollisimman laadukkaan, mutta ongelma on, etta että kaikki superlaadukkaat matot näyttävät olevan tyyliltään sellaisia, että en tykkää...

Apua! Jos aikoisin saada maton roudattua Suomeen seuraavalla lomalla, tässä pitäisi jo ryhtyä ostotoimenpiteisiin...

Sotaromansseista Groteskein

Katja Kettu, Kätilö. Voi Herra Jumala, mikä kirja!

Nappasin lentokentältä mukaani Katja Ketun romaanin Kätilö. En siinä vaiheessa älynnyt minkälaisen mankelin läpi kyseinen teos vetäisee minut välillä Helsinki - Istanbul. Istanbulin lentokentälläkään hyvä kun syömään ehdin, kun en pystynyt lopettamaan ja kolme viimeistä sivua luin bussikuljetuksessa Kabulin koneelle.

Juonesta en viitsi liikaa paljastaa, mutta se juurtuu tukevasti Lapin sodan tapahtumiin. Sellaisiin, joista ei Suomessa mielellään jutella. Saksalaiset eivät ole Lapin polttajia vaan aseveljiä, jotka vähitellen muuttuvat sodan epätoivoisiksi häviäjiksi ja vievät niin hännystelijänsä kuin rakastuneetkin mukanaan -  ja syvälle vievätkin. Sodan julmuus ja vankileirien todellisuus tunkee kirjassa niin iholle, että kauhistuttaa.

Ketun kieli on niin ronskia, että välillä ihan puistattaa, eikä meikäläistä ihan helpolla puistata. Henkilöhahmoja avataan erityisesti ruumiillisuuden, kivun ja mielihyvän kautta, eikä veressä tai muissa ruumiineritteissä säästellä.  

Päähenkilö, Kätilö, on yhteisöllisen hyväksynnän marginaalissa elävä punikki-äpärä. Taitava lapsenpäästäjä ja vanhaksi piiaksi jäänyt luonnonvoima.  Yllättäen itsensäkin hän rakastuu järjettömästi nuoreen SS-upseeriin ja sotavalokuvaajaan, Johan Angelhurstiin, Johannekseen.

Johanneksen kauniin kuoren ja huumaavan tuoksun alla muhii miehen vaihtoehdottomana näyttäytyvä nuoruus ja aiemmalta rintamalta tuliaisena tuotu posttraumaattinen stressi. Johannes nauttii naisten suosiosta, mutta näyttää operoivan seksuaalisten tarpeiden tyydyttämisen minimitasolla. Yhteys naisiin on etupäässä esteettinen – välissä on aina kameran linssi.

Kätilö on henkilöistä se vahvempi ja kovempi, joka ei näytä menevän rikki sitten millään. Johannes -  1900-luvun ikonisen pahan edustajanakin – on sen sijaan epävarmaa ja särkyvää sorttia.

Lyhyen kohtaamisen jälkeen, lähes pakkomielisen rakastuneena kätilö seuraa Johannesta Titovkan vankileirille, jossa hän toimii sotavankien sairaanhoitajana.  Johannes pyristelee vastaan, mutta on loppupeleissä täysin voimaton vastustamaan. Johannes ja kätilö uppoutuvat toisiinsa epätoivon vimmalla. Suhteen hempeät hetket ovat yhden käden sormilla laskettavissa, sillä rakkaus näiden kahden välillä on pakonomaista, raakaa ja loukkaavaa, mutta kuitenkin selvästi rakkautta. Kameraa ei enää tarvita.

Kirjan perusjuoni on kahden kauppa, mutta sivuhenkilöt ovat herkullinen galleria elämän pieksemiä hahmoja, joista osa joutuu suuremman hyvän, Johanneksen ja Kätilön rakkauden, uhriksi. Kaikki ovat  sen suuremman pahan, toisen maailmansodan, uhreja. Osa selviytyjiä.  Päiväkirjamaisen kerronnan lisäksi juonta maustavat takautuvat kirjeet. Aikatasot muodostavat kokonaisuutta vähitellen ja kun kirjan on lukenut, tekee mieli lukaista takaumat uudelleen läpi, kun kaikki tieto on jo annettu.

Lopulta jää epäselväksi, onko kaikki kauheus sallittua sodassa vai rakkaudessa. Kätilön etiikka räjähtää käsiin nimenomaan rakkauden takia, mutta toisen maailmansodan epätoivoinen loppunäytös antaa toiminnalle luvan. Tarina kulkee loppua kohti väjäämättömästi ja selkäpiissä on jatkuvasti fiilis, että ei tässä hyvin käy. Hyvin ei käykään, mutta elämä kuitenkin jatkuu.  

***

Vaikka tässä blogissa ei ollutkaan tarkoitus puida Afganistanin raskaita asioita, niin väkisinkin on nyt pakko. Erityisesti naisvankien raiskaaminen on jotain,  mitä tapahtuu naisvankiloissa, joissakin järjestelmällisesti. Vastapuolen sotavangeista, eli kansalliseen turvallisuuteen kohdistuvista rikoksista epäillyistä -  lapsistakin, kidutetaan rutiininomaisesti tunnustus ulos. Geneven sopimuksista puhutaan, tottakai, mutta yli kolmekymmentä vuotta kestänyt konflikti on siedättänyt ihmiset vähitellen väkivallalle.  Loppujen lopuksi, sota ei ole sen kummempaa Afganistanin Kandaharissa kuin Suomen Lapissakaan.  Homo homini lupus.  

Lattiat

Tältä näyttää uusi lattia vanhan rinnalla:)  Sukat oli pakko ottaa kuvaan mukaan, kun sopivat niin hienosti uuteen lattiaan! Kynnyksestä tulee ehkä musta.

Terassikauden Avaus

There are no picket fences in Kabul---

Kabuliin alkaa tulla kevät. Talvi meni tällä kertaa ohi niin helpolla, että oikein ihmetyttää. Ulkona voi jo lueskella, istuskella ja laiskotella.

Viime perjantaina herkuteltiin Fat Manin jauhelihasta itse duunatuilla hampurilaisilla (okei, okei Pia duunasi, minä valvoin prosessia)  höystettynä GV:n Orangen kreikkalaisella salaatilla ja keskinkertaisella punaviinillä.

Kabulissa oppii kyllä oikeasti arvostamaan kaikkea arkista. Tavallinen on nimittäin suurinta luksusta, mitä kuvitella saattaa...  Pian takapihalla on upean tavanomaista , eli ihan parasta!

Eikö olekin muuten suhteellisen hullunrohkea nimi hampurilaispaikalle tuo Fat Man? Sieltä saa kuitenkin pikaruuan lisäksi kaupungin parhaat kuolleiden eläinten lihakset, joita sitten sopii öljytynnyrigrillissä korvennella tuikitavallisen perjantai-iltapäivän ratoksi. Sanoin jo, mutta sanon vielä uudelleen, ihan parasta!

Kylla ruotsalaiset osaa...

Selostin joku paiva sitten eraalle kaverilleni visioitani siita, millaista kirkkokadulla on kun kaikki on valmista. Han vinkkasi minulle Onekindesign nettisivustoa ja sanoi, etta katso kaikki tagilla 'Sweden' merkatut. Naulan kantaan! Olen sisustajansielultani sitten ilmeisesti taysin ruotsalainen...

Kesayon unelmaa vai tehdasromantiikkaa..?

Pakko myontaa, etta neljan neliometrin vessaan ei saa oikein unelmakylpylaa pystytettya, mutta kova on ollut yritys. Remppamies tulee tsekkaamaan paikan ensi viikolla ja kaikki tarvittavat kamppeet, suihkuverhoa ja muutamaa ikean hyllya lukuunottamatta, on nyt hankittu. Suihkuverhon kanssa arvon. Kylpparista tulee kaiken kaikkiaan aika maskuliinien (musta paneelikatto, mustavalkoruutuinen lattia ja seinat valkoista subway-laattaa.) siihen yhtaloon sopisi toisaalta yltioromanttinen Vallilan Mon Amour, taikka industrial-henkinen Panimo.

Seuraava kysymys onkin varikysymys? Kaikki kylpparissa on jo mustavalkoista, joten kannattaisiko kuitenkin valita varillinen suihkuverho? Jotenkin mielestani maskuliinisen kylpparin 'tehostevariksi' sopisi hennon vaaleanpunainen.  Panimoa saa tiilinpunaisena tai ruskeana ja Mon Amouria on vaaleanpunaisin aksentein. ( En ole kylla toistaiseksi loytanyt tuota varillista versiota Mon Amourista viela mistaan muualta kuin Vallilan nettisivuilta.)

Kolmas kysymys on se, etta harkitsen tiilenpunaista panimo-kuosia myos olkkarin verhoiksi, koska tykkaan siita niin kovasti. En kuitenkaan NIIN kovasti, etta laittaisin seka olkkariin, etta kylppariin. Ensimmaisen maailman ongelmia, mutta apua?

Miten käy kenkätaiteelle Kabulissa?

Edelliseen postaukseen piti lisätä, että vaikka minulla on puolisen kymmentä bling-bling paria kaapissa, niin olen niiden käytössä hieman säästeliäs. Kabulissa kenkätaiteelle nimittäin käy aika äkkiä näin.

Vaikka varpaat saavat paremman tasapainotuntuman avokengissä, ymmärrätte varmaan, miksi suljetuilla kärjilläkin on puolensa. Näitä kenkiä on nimittäin tallattu ameriikan armeijan (ja muidenkin liittolaisten) buutseilla muutamaan otteeseen... 

Kenkätaidetta ja musiikkia Buenos Airesista

Olemme taas ‘essential moves only’ tilanteessa, mika on pakottanut minut jattaytymaan jo kolmelta tangotunnilta paitsioon. Mikaan ei taalla ota paahan niinkuin se, ettei mihinkaan paase. Heti toisesta vankilapaivasta lahtien alan pakonomaisesti etsimaan a) uutta tyopaikkaa, b) jotain ostamista amazonista ja tana viikonloppuna c) uusia tangokenkia. 

Taydelliset tangokengat ovat synteesi ‘my big fat gypsy wedding’ tyylista, joka on vedetty kertaalleen hienostuneisuusmankelin lapi ja lopulta kaytannollistetty. Kun soppaan heitetaan hyvat materiaalit, lopputulokseksi saadaan ihan  mielettomat bling-bling kengat, joista ei tule rakkoja ja joilla voi juosta vaikka maratonin, jos kunto muuten kestaa. 

Tangokenkien Bentley on ehdottomasti Comme il’Faut. Itseltani ei kyseisen valmistajan popoja loydy, koska jotenkin en jaksa niiden ymparilla pyorivaa mystiikkaa, enka hintoja.  Omat suosikkimerkkini ovat hieman vahemman (teko)ekslusiiviset NeoTango, Gretaflora ja deBailar. NeoTango on iso valmistaja, jonka kengat ovat suhteellisen perinteisia ja niita saa muistaakseni kolmella eri korolla ja kahdella eri leveydella, joten oikean koon loytyminen ei ole tuurista kiinni.  Gretafloran valikoimista loytyy 50-luvun hehkeita kenkia ja toisaalta kenkia, jotka vievat ajatukset 90-luvun teknoon. deBailar on pienen pieni - yhden naisen pyorittama kenkamerkki - ja riippuu tuurista, onko lempparimallia valmistettu oikeassa koossa. deBailarit ovat aivan ihanan hipit ja hakkaavat mukavuudessa kaikki muut kokeilemani. 

Ystavallani Kelseylla on tallaiset Gretafloran kalossit. Nayttavat aika helvetin hyvilta kesamekon kanssa ja jotenkin niiden kanssa tanssittavaksi sopii iki-ihana Carlos Gardel. Gardelin tangojen tanssiminen ei ole ehka helpoin tehtava -vaativat vaikeasti saavutettavaa vahaeleisyytta ja erinomaisen yhteyden tanssipartnereiden valilla. (Kenkia koristavat kukat ovat muuten irrotettavat. Tasta johtuen eraalla tanssitunnilla opettajan suusta paasi kaikkien freudilaisten lipsausten aiti: ' Sorry, I think I just deflowered you.' )

 Nykypaivaisempaa otetta edustavat deBailarin perussandaalit. Naiden kanssa sopii t-paita, pillifarkut, Sexteto Mayorin freesi tulkinta klassikosta ja paljon kreisia kikkailua. 

NeoTangon klassisille punaisille peruskengille valitsin Carlos DiSarlin (perustangon) Bahia Blancan. Aarimmaisen kauniit kengat, aarimmaisen kaunis kappale, joka on sen verran tunnettu ja selkea, etta sita soitetaan varmasti melkein kaikilla alkeistunneilla ja jossain vaiheessa se alkaa jo kaikesta ihanuudestaan huolimatta hieman kypsyttaa. ( Joka tapauksessa Tangon kultakauden orkesterinjohtaja-saveltajista DiSarli on ehdoton suosikkini!)

Eri biiseille on tietysti viela identifioitavissa parhaiten sopiva tanssipartneri, mutta jatettakoon ne valinnat tassa yhteydessa maarittelematta :)

Keittiön välietappi

Viime viikon yritin epätoivoisesti (ja onneksi kahden ystävän avustuksella) remppailla. Koska kaikki pinnat, yhtä eteisen seinää lukuunottamatta menevät uusiksi, aloituskohdista oli hieman runsaudenpulaa.

Makuuhuoneen lattian vahaaminen suoritettiin puolivahingossa ensimmäiseksi. Rupesin pöllöpäissäni testailemaan valkoista lattiavahaa nurkkaan, jotta kuinkahan valkoista tällä saa... Mopo sitten lähti käsistä ja siveltelin minikokoisella pensselillä koko lattian. No, pitää olla tarkkana seinien ja listojen maalauksen kanssa, ettei mene vahaukset uusiksi.

Tuskailin sitä, että vahattuja lattioita ei voi maalata valkoisiksi ja kiiltäviksi. Onneksi vahata sentään voi. Mahtavan näköinen tuli lattiasta. Pikku moka sattui loppuvaiheessa, kun lentokentälle lähtiessä piti saada ikkunat kiinni. Juuri kolmannen kerran vahatulle lattialle jäi komeat varpaan jäljet...

Ensimmäisellä rempparupeamalla mikään ei vielä tullut oikein valmiiksi, mutta jotakin osviittaa antaa tämä ennen - välivaiheessa kuvasarja keittiöstä. Hellan taakse löytyi kivan retrohenkinen kirjoituspöydän lamppu hukkatilaa kansoittamaan. Lavuaarin taakse jäävään hukkatilaan ajattelin sohaista jonkun massiivisen huonekasvin, kuten oliivipuun:)

Vanhojen asukkaisen aikainen kuva

Puolivalmiit kaapit. ( lisä-kaappeja, laatoitusta, valaisinratkaisuja ja mahdollisia ikkunaluukkuja ei vielä tällä reissulla ehtinyt puuhastella)

Metsästystä ja Keräilyä

Maanantaina sain vihdoin avaimet tänne Tammisaaren asuntoon. Viime viikonlopun keräilin omaisuuttani ympäri PK-seutua ja metsästin kaikkea puuttuvaa. ( Ensimmäinen metsästysreissu tehtiin suoraan lentokentältä Ikeaan... sen jälkeen olenkin siirtynyt vaativimmille metsästysmaille, joilta ei niin helpolla saa riistaa...)

Metsästetty pöytälamppu sekä Leppävaaran varastolta keräilty pari kenkiä, joita en muistanut omistavani. Ihana ylläri!

Tänään rautakauppaan valitsemaan maaleja seiniin ja oviin.

Jos jollakin on muuten vinkkejä, miten vahatun lautalattian saisi maalattua kestävästi, niin kertokaa heti.  Vai onko se ylipäänsä mahdollista. On tämä vahattukin ihan jees, mutta haluaisin valkoista ja kiiltävää!!!

Eka tangotunti ja pedagogista pohdintaa

Tämä ingressi ei sinänsä kuulu otsikon alle, mutta todetaanpa vain, että taas jumitetaan kämpillä. Taliban räjäytteli aamulla liikennepoliisin päämajan edessä. Aika kaukana 'meiltä', mutta ei tämä nyt hyvältä näytä, että kaksi isoa iskua viikon sisällä ja pitäisi olla vielä hiljainen aika...

Sitten asiaan.

Nykyinen pedanttiminä saarnaisi aloittelijaminälle, että jalkaterät ulospäin ja pottuvarvas ensin.
Kanadan lähetystön katolla kesällä 2011.

Yksi yllättävimmistä jutuista, joka minulla on Kabulin tuomisinani, on jalo argentiinalaisen tangon tanssimisen taito... tai no ainakin aavistus tästä taidosta, jota on kyllä hiottu kolme viikkoa Buenos Airesissa ja silloin tällöin erinäisillä kaupunkilomilla.

Tarinan tausta on seuraava. Kanadalainen diplomaatti veti 'huvin vuoksi' tango tunteja parisen vuotta täällä ollessaan.  ( Ennen Kabulin sivistyksen pariin siirtymistään hänen opetustaan sai seurata Kandaharin lentotukikohdassa...) Hänen lähdettyään viime kesänä manttelin peri saksalainen tangonero/tilintarkastaja, joka muuttikin viime vuoden lopulla Peruun. Viime joulukuusta lähtien tangoa on vetänyt espanjalainen turvamies, afgaani sijoitusneuvoja ja viimein eilen illalla jopa minä.  Me kolme viimeisintä olemme Kabulin tangokasvatteja, joten edistyneempien ryhmä piti lopettaa. Nykyään opetusohjelmaan kuuluvat pelkät alkeet, kun taas me konkarit (heh, heh)keräännymme silloin tällöin tanssimaan keskenäme...

Olin jotenkin kuvitellut, että ei se alkeiden opettaminen niin kovin vaikeaa voi olla, mutta voi luoja, olinpa jälleen väärässä. Seuraavalla kerralla teen kyllä pikkutarkan suunnitelman siitä, mitä käydään läpi, sillä sorruin taas samaan virheeseen kuin aina opettaessani tällä 'ovenripametodilla'.

Yksi lukuisista ärsyttävistä piirteistäni on nimittäin se, että kuvittelen, että kaikki ihmiset tietävät/ymmärtävät vähintään kaiken sen mitä minäkin...  En kuitenkaan pidä itseäni minään yleissivistyksen mittana, koska oletan, että kaikki vertaiseksini laskettavat ihmiset tietävät pääsääntöisesti enemmän esimerkiksi avaruudesta, ympäristönsuojelusta ja leipomisesta.

In summa summarum, tämä kuvitelmani ei ole omiaan tekemään minusta hyvää opettajaa...

Kardinaalimokani on - erityisesti perusteita opettaessa ja jos en ole suunnitellut kunnolla - että opettaessani minulla on jatkuvasti fiilis, että kaikkihan tämän tietää... varsinkin jos opetan nk. vertaisiani, kuten kollegojani, en lapsia tai selkeästi huonommin koulutettuja ihmisiä (kuten afgaanipoliiseja...)

Jos opettaessa on jatkuvasti sellainen fiilis , että ' kaikkihan tämän tietää' tai vähintään, että ' kaikkihan tämän käsittää heti ensimmäisellä selityksellä', alan vetää mutkia suoraksi, kunnes koko porukka on ihan sekaisin.

Toisin sanoen, selän kiertäminen kesken askelta ei sitten kuitenkaan taida olla mikään myötäsyntyinen taito...

Tangon kanssa on vielä ongelmallisempaa, koska olen tässä tango- asiassa varsinainen puristi. Tuntuu, että tekisi mieli opettaa koko perustekniikan korpus kuntoon, ennen kuin antaa kenenkään tanssia yhtäkään tanssia. ( Olen tanssinut sen verran paljon 'joustopolvien',  'rautakourien', ' katujyrien' ja 'spagettikäsivarsien' kanssa, etten soisi kenenkään oppivan tekniikkaa väärin- not on my watch...)

Kanadan lähetystön katolla kesällä 2012. Jalkaterä-ongelmista on sentään päästy eroon...

Sanomattakin selvää, että minun (alkeis)tangotuntini olisivat pedanttia tylsyyttä, jos tekisin niinkuin parhaaksi katsoisin ja opettaisin ihmisiä pelkästään seisomaan, vaihtamaan painoa sekä kävelemään etu- ja takaperin ensimmäisen kuukauden...

No, oppia ikä kaikki. Seuraavalla kerralla sitten suunnitelmallisemmin.

Tässä Kabulin nimikkotango, Mi Refugio - aika osuva metafora tangolle kaiken tämän härdellin keskellä... ( Epäsäännöllisen säännöllinen milongamme on myös nimeltään El Refugio)

Uusi Haaste

Muutaman vuoden olen yrittänyt keräillä UNESCO:n maailmanperintökohteita. Edellisellä reissulla sain lisättyä listalle Panaman Casco Antiguo & Atlantic Side Fortifications (joista ikäväkseni San Lorenzo oli suljettu). Edellisellä reissullani kävin myös ensimmäistä kertaa ikinä maassa, jossa ei ole yhtäkään maailmanperintökohdetta.

Yhteensä listalla on jo 962 kohdetta, joten tavoitteeni siitä, että ehdin elämäni aikana nähdä nämä kaikki, on jokseenkin epärealistinen.

Ihan vahingossa löytyi uusi, hieman vähemmän kunnianhimoinen lista. 25 luonnollista, mutta epäluonnolliselta näyttävää paikkaa.

The Wave, Arizona. - Sinne siis!

Sensuroidut Sääret

Tänään ei tarvinnutkaa aamulla lähteä konttorille,  koska olemme eilisen itsemurhapommin jäljiltä kielletyt liikkumasta muualle kuin sairaalaan tai lentokentälle.

Harvoin tulee katsottua Tolo TV:n aamuohjelmaa, mutta tänään katsoin ja n. kello 8.30 siinä näytettiin Jennifer Lopezin musiikkivideo Papi. Tässä siis teille, jotka kuvittelette, että Afganistan on täysin globaalin populaarikulttuurin katvealueella.

Vaikka Tolo on progressiivinen TV-kanava, Jennifer oli kulttuurisensitivisoitu, kuten kuvasta näkee:)

Videossa Jenny from the Block aiheuttaa kaaosta ensin ajelemalla autoa pitkin kylänraittia ja sitten tanssimalla miesjoukon keskellä. Tolon versiossa edettiin tanssikohtaukseen saakka, mutta kas, Jennifer oli yhtäkkiä takaisin auton ratissa. (Musiikissa ei mitään katkoa huomaa...)

(Jos käytte tänään, eli 17.1, vilkaisemassa tuonne linkatulle Tolo TV:n sivulle, niin siellä näyttä olevan backstage video Afghan Star ohjelmasta, joka on afgaanivastine Amerikan Idolille. - Tosin kuin Seacrest, ohjelman aiempi juontaja kidnapattiin ja hakattiin henkihieveriin toissa vuonna.... Anteeksi, tämä post script ei ollenkaan sovi tämän blogin tyyliin...)

Lennossa hankittu

Finnair Plus ilmoitti minulle aamulla harmikseni, etta minulla on pian vanhaksi meneviä lentopisteitä. Koska en voi käyttää niitä lähitulevaisuuden lentoihin ( Täältä lennetään kätevimmin joko turkkilaisella tai KLM:lla), lähdin katselemaan finnairplusshopin antia. Ei sieltä oikein löytynyt mitään suoranaisesti hankintalistalla olevaa, mutta kappas, aivan pyytämättä ja yllättäen minulla olikin käsissäni oiva tekosyy hankkia Yki Nummen Modern Art -valaisin. Pulssi nousi välittömästi kahteensataan, eikä siinä turhia haikailtu! Melkein kuin olisi löytänyt setelirahaa kauan käyttämättömän talvitakin taskusta! Kohta siis postisetä kantaa ikonista pleksiä eteisen pöydälle sijoitettavaksi.

Ihanaa tässä (lähes) mitään omistamattomuudessa on se, että ei todellakaan tarvitse pelkän shoppaamisen takia shopata. Tai eihän kenelläkään tuollaista tarvetta tietenkään ole, lähinnä se on luonteen heikkoutta.  Koko shoppauskapasiteettini kanavoidaan tänä keväänä ja kesänä kirkkokadun tuunaamiseen, rättikauppoihin ei ole menemistä...

Ota Saunasi ja Kay

Telttasaunani kayttoon vihkimisen kaksivuotispaiva on nailla hujakoilla. Pienesta Savotan teltastani on parin vuoden aikana tullut vaatimaton legenda taalla Kabulissa.  ( Kuinka saat ystavia ja vaikutusvaltaa ala Kabul? Hommaa telttasauna.) Nyt olen muuttanut entisesta talostani ja sauna on jaanyt lainaksi talon uudelle asukkaalle. Kayn siella edelleen silloin talloin.

Tassa kuvassa erikoisuutena kollegan kasimatkatavaroissaan roudaama saunavihta!

Kiuaskivien loytaminen oli jokseenkin haastavaa. Yritin selittaa paikalliselle kollegalleni kiukaan toimintaperiaatetta mahdollisimman tarkoin. Hanelle taisi jaada selostuksesta mieleen, etta kivien tulee kestaa kuumuutta. Parin paivan kuluttua han toi naytille ‘kiuaskiven’ eli terracotta tiilen, joka kuulemma ‘ei kuumene ollenkaan, ja pysyy ihan kylmana vaikka olisi takassa.’ Jooei.

Lopulta nappara insinooriystavani ISAF:lta sai kivet kasattua. Uusien ja toimivien kiuaskivien alkupera on siis ISAF:n Paamajan turvavalli. ( Toivottavasti kaksi muovikassillista kivia ei kompromissannut koaliition turvallisuutta ihan mahdottomasti...)

Kamina-kiuasta piti vahan tuunata, eli irrottaa jalat ja sijoittaa se alemmaksi tiilien paalle ( tuli sitten noille kylmana pysyville kiuaskiville kuitenkin kayttoa) lattialle, silla muuten sauna ei lammennyt tarpeeksi ‘alhaalta’. Lauteet teki puuseppa ihan ensimmaisella yrittamalla oikein ja muutaman sangen kuraisen saunaillan jalkeen lattialle laitettiin laatat. Viime talven pakkasissa lattialaatat olivat paljaiden varpaiden alla aika jaatavat, joten varustukseen piti lisata puuritilat lauteiden edustalle.

Kaikkea tata komplementoi poikien ulos asentama suihku ( jaakylmaa vetta!) seka paikallisesta marketista yllattaen loytynyt uima-allas (jaakylmaa vetta kaikista jatesakkipohjaisista lammitysjarjestelmavirityksista huolimatta...)

Aluksi arvelin, etta saunaan mahtuu kolme kylpijaa. Kaytanto osoitti, etta saunaan mahtuu joko kolme kylpijaa, viisi kylpijaa, jotka ovat kavereita taikka seitseman kylpijaa, jotka ovat kavereita ja humalassa. Legendaarisimmat saunapirskeet jarjestettiin Juhannuksena 2011.  Niista ei sen enempaa nain julkisella foorumilla.  

Nykyisessa tyopaikassani meilla on oikein hieno sauna, mutta jotenkin se ei innosta ihan samalla tavalla kuin tuo aiempi sympaattinen pikku tono! Pakkaan sen ilman muuta mukaan, kun taalta vihdoin siirryn jonnekin vihreamman ruohon puolelle...

Tassa viimekesaisessa kuvassa ruoho on kylla aika vihreaa, aurinko paistaa ja ruusupuskissa ei saastella!

Alennushaukan Onnenpaiva & Damn You Clas Ohlson!

Hei,

Iittalan verkkokaupassa on kaynnissa aika hulvaton alennusmyynti. Osa tavarasta naytti jo myydyn loppuun, mutta nyt uskalla vinkata muillekin, kun olen omat taydennysosani hankkinut.

Minulla on kahdeksan hengen ruokapoyta, mutta taysi kattaus ainoastaan kuudelle. Tavoitteena olisi saada poyta tayteen siten, etta ikean kamppeita ei tarvitsisi ottaa pyhakaluston jatkeeksi. Koko Iittalan varustus (taika/teema/kartio/essence) on tietysti hankittu alennushinnoin. Kun ei suostu maksamaan mistaan taytta hintaa, niin pitaa tietysti sietaa sita, etta paketin kokoamisessa kestaa aikansa.

Kunhan uusimmat hankintani saapuvat, alan oikeastaan olla jo voiton puolella, silla ikeattomasta illallispoydasta puuttuu enaa kaksi mukia, kaksi pienta kulhoa seka kolme espressokuppia ja yksi valkoviinilasi...

Hankin myos tulevaan mustavalkovaaleanpunaiseen kylppariini taman jalokiven, jota olen ihastellut useammankin kerran useammissakin putiikeissa.
















Palaan viel' samassa alennushaukan ominaisuudessa viime viikkoiseen kahvinkeitin-vertailuun.  Paadyin lopulta Kenwoodin keittimeen ja kun lahdin etsimaan parasta hintaa masiinalle, se loytyi Clas Ohlsonilta ja olikin hulppeat 50 euroa edullisempi kuin seuraavan kilpailijan tarjous. MUTTA, voi pirulainen, keittimia oli jaljella vain mustana! Aikani sita kirosin, kunnes kuitenkin paadyin hankkimaan sen mustan. Musta kuitenkin sopii keittioon siina missa valkoinenkin ja tuntui jotenkin kreisilta maksaa viittakymppia pelkasta varista.

Nyt, jumalauta, sita konetta EI SAA LOYTYA tuolla hinnalla oikean varisena tai alan kiukutella...oli kysessa sitten kuinka pinnallinen asia tahansa!

In it for the long haul.

Laskeskelin, että vuodesta 1996 lähtien minulla on ollut yhteensä 14 sellaista asuntoa, luukkua, kämppää tai vuokrahuonetta, joita olen tuunannut oman makuni mukaiseksi. Esimerkiksi kesällä 2000 suoritimme valtavan logistisen ponnistuksen ystäväni Jennin kanssa, kun raahasimme kilotolkulla tavaraa Ikeasta Tukholman kesäkämppäämme, joka oli itseasiassa vanhainkodin kerroskeittiö...

Hyvää tässä elämäntyylissä on se, ettei ainakaan jää kaiken maailman roinaa nurkkiin seisomaan, kun on jatkuvasti pakkaamassa ja evaluoimassa omaisuuttansa. Hyvää on myös se, että jos joku teema tai väriskaala alkaa riepomaan, ei tarvitse kuin odotella seuraavaan muuttoon saakka ja antaa luonnollisen poistuman hoitaa tylsät kamat uusille omistajille.

Vuosien varrella on tietysti siunaantunut sellaista omaisuutta, joka pakataan aina mukaan. Ritan ja Karujäniksen lisäksi siis.

Tällä hetkellä tuntuu, että jatkumo ruskea - beige - kerma on tullut tiensä päähän tässä liikkuvassa huushollissa.  Tästä värikategoriasta löytyy kuitenkin muutama pitkän linjan sisuste, joille pitää löytää sijoituspaikka aina uudelleen.

Nyt kun neliöitä on vaivaiset 28, osa kamasta on kollegani vierashuoneessa välivarastossa, mutta sisustuskerrostumia löytyy Absurdistanin luukustakin...

 Keiichi Nishimuran Cranes over Moon - juliste on keikkunut sängynpäätyni päällä vuodesta 2005 lähtien. Keikkuisi nytkin, mutta nämä perhanan lastulevyseinät eivät taida kannattaa sen painoa.  Kyllä se baaripöydän taustanakin toimii...

Aika pieniä nämä kuvat, mutta oransseissa kehyksissä valokuva Montrealin ränsistyneestä Mile Endistä, jonka otin aivan älyttömän kylmänä ja viimaisena alkukevään päivänä vuonna 2003.  Kävin Mile Endissä uudelleen kesällä 2011. Se alkaa olla hoteinta trendialuetta. 

His Masters Voice lasinaluset toimittavat tällä hetkellä paloturvallisuustehtävää tuikkujen alla. Olen ostanut ne syksyllä 1996 Rotterdamista, alennusmyynnistä. Muistan vielä hinnankin, 0,95 guldenia tsipale. 

 Ensimmäiseltä Lontoon matkaltani syksyllä 1996 tarttuivat mukaan Leonardon Vitruviuksen Mies ja Egon Schielen nainen. Luin Virginia Woolfin Majakan ensimmäisiin yliopiston pääsykokeisiini keväällä1996 ja ostin kortin Turusta, Akateemisesta kirjakaupasta pääsykokeiden jälkeen.  (En muuten päässyt lukemaan yleistä kirjallisuustiedettä, Onneksi! )

Balilainen korvakoruboxi on ihan uutta sedimenttiä. Sain sen ystävieni Natashan ja Seanin häissä 'vieraslahjaksi' syksyllä 2011. Takana kehystetty valokuva Angkor Watista vuodelta 2007.  Pienen pieni kirjanen on Uuden Vuoden lupaukseni viime vuodelta aka sivu päivässä päiväkirja, sivun koko on 5 x 7 cm!   ( Alphonse Muchan Tiger Lily kuosilla )

Nämä kaverit, Wayang Golek- nuket Sita ja Rama, ovat muistona ihanilta Indonesian vuosiltani. ( 2005, 2007-2008).

Ajolähtö...

No oikeastaan ei olla vielä kirkkokadulla, sillä joudun odottamaan vielä kuumeiset kolme viikkoa,  että saan avaimet käteen.  Polttelee kovasti ryhtyä maalaus- ja muihin remontointihommiin.

Omaisuuteni on levällään ympäri Suomea ja maailmaa. Ne vähät, jotka vielä roikkuvat mukana ovat suurimmaksi osaksi jäämässä tälle tielleen, koska minkään paketin, jonka mitat ovat enemmän kuin 1,2m x 0,6m x 0,6m, shippaaminen Suomeen on – kuten jo aiemmin todettiin – turkasen kallista.  

Käytännössä minulla on kaksi lamppua, yhdet verhot, entisöinnin tarpeessa oleva kirjoituspöytä, jumalattoman massiivinen ruokapöytä, penkki, peili sekä lundian kirjahylly kirjoineen. Kaikki muu pitää hankkia.  Pankkitili tulee laulamaan, samalla kuin visakortti säestää…

Koska en ole päässyt tuumasta toimeen, olen ajautunut jo pari kuukautta sitten erilaisten sisustusblogien ja pinterestin noidankehään. Olen nyt todennut, että valkoiset puiset unelmatalot ja juuttikangasromantiikka ovat suomalaisten sisustusbloggaajien peruskauraa. Haluaisin itse ehkä hieman maskuliinisempaa ja särmikkäämpää lopputulosta, mutta silti tietysti pelkistettyä, mutta kodikasta, skandinaavista, hipahtavaa, maalaisromantiikkaa.  Mission Impossible…

Onni onnettomuudessa ja tässä mahdottomuuden rajoilla liikkuvassa missiossa on, etten muuta uuteen kotiini vielä ainakaan kahdeksaan kuukauteen. Mitään paniikkihankintoja ei siis tarvitse tehdä ja sisustusta voi panna kasaan vähitellen, alennusmyyntejä sekä kirppareita hyväksi käyttäen.

Kabulissa ostoslistalla ovat ainoastaan matot (2kpl) ja  metallinen tarjotin.  Mattoihin palailen siinä vaiheessa, kun olen tarpeeksi vireässä älyllisessä tilassa mattokaupoille lähteäkseni,  mutta tarjottimen pitäisi olla suuri ja näyttää suunnilleen tältä: 

Tarjottimelle pitää tietysti nikkaroida vielä asiaankuuluvat jalat ja afganistanilainen kahvipöytä (tai siis teepöytä) on valmis! 

Sitten eilisillan hankintaan. Törmäsin surffaillessani putiikkiin nimeltä Anthropologie. Ensinnäkin, jos myymälä on nimetty humanistisen tieteenalan mukaan, on se jo sinänsä kutkuttavaa. Kutkuttavia olivat myytävätkin. Hintataso oli sen sijaan lähinnä murskaava.

No tottakai löysin sieltä itselleni päiväpeiton! Mikä avuksi?  Lähdin tonkimaan Ebayn syövereitä. Ja kappas, päiväpeitto löytyi sieltä monella eri hinnalla. Halvin ja tilaamani oli noin puolet alkuperäishinnasta! 20 dollaria postikuluihin ja ZAP, ensimmäinen varsinainen hankinta uuteen kotiin tehty!  

Ja tässä muuten kuva tuosta komeudesta, joka oli ihan pakko saada. (Särmikkyys- ja hipahtavuuskriteerit täyttyvät, pelkistetty skandinaavisuus ei niinkään.)